Keskusta ja Vihreät mahtuvat nyt ensimmäistä kertaa Suomen historiassa samaan hallitukseen. Historiaa tutkimalla näiden kahden puolueen välillä vallinnut juopa saattaa alkaa vaikuttaa omituiselta.
Suomalaisen ympäristöliikkeen historia ei ala Vihreästä puolueesta, vaan sen juuret kantavat paljon kauemmaksi historiaan. Oikeastaan jo vanha suomalainen elämäntapa perustui luonnon kunnioitukseen ja sen kanssa sovussa elämiseen. Monet vanhan polven vihreän liikkeen (ei puolueen) edustajat alkoivat huolestua teollistumisen ja kaupungistumisen vaikutuksista ympäristön tilaan jo ennen 1960-lukua.
Suomeksi julkaistiin lukuisia ympäristön ja maailman tilaa käsitelleitä kirjoja jo hyvissä ajoin ennen varsinaista poliittista aktivoitumista. Kuitenkin jo ensimmäisissä kansanedustajissa oli nähtävissä myös ympäristön tilasta huolta kantavia äänenpainoja. Esimerkiksi Maalaisliiton ja Keskustan aatteellisena isänä pidetty Santeri Alkion käyttämä termi maahenki kuvasi ihmisen tervettä suhdetta luontoon.
Teollistumisen ja kulutuksen kiihtyessä kuitenkin yhä useampi myös kaupungeissa alkoi huolestua. Yksi ensimmäisistä yrityksistä nostaa luonnosta huolehtiminen poliittisen keskustelun ytimeen oli Nuoren Keskustan Liiton Helsingin piirijärjestö ry:n perustaminen vuonna 1960-luvulla. Keskustanuorten sisällä aloitettiin 60-luvun lopulla ohjelmatyö, jonka kannattajista sai alkunsa liike, jota tuolloin kutsuttiin vihreäksi aalloksi. Elävinä todisteina tästä Helsingin Keskustanuorten toimistolta löytyy vielä nykyäänkin suuri määrä muun muassa vihreän aallon pinssejä. Vihreä aalto levisi järjestön sisällä ja sen puuhamiehinä toimivat esimerkiksi Aulis Junes, Jouko Loikkanen ja Risto Volanen, joiden poliittisessa opissa myös Matti Vanhanen kasvoi sittemmin. Tavoitteena oli tuoda maanläheinen politiikka myös Helsinkiin ja kaikkiin puolueisiin.
1970-luvun alussa vihreän liikkeen ideat alkoivat saada tulta alleen etenkin pääkaupunkiseudulla. Nuoret aktiivit eivät kuitenkaan olleet asioista yksimielisiä ja puoluetoiminta tuntui jäävän hetkeksi taka-alalle. Koijärven tapahtumien jälkeen vanhimmat aktiivit olivat kiivaasti vastustamassa vihreän puolueen perustamista, mutta myöhemmin mukaan tulleet Heidi Hautala, Pekka Sauri ja Osmo Soininvaara pitivät päänsä ja uusi puolue syntyi. Pentti Linkolan, Eero Paloheimon ja Aulis Juneksen hengenheimolaiset saivat ajan kuluessa nähdä taistolaisten ja elitistien ryhtyvän monopolisoimaan vihreää liikettä yhden puolueen taakse.
Samalla yhteydet Keskustaan olivat erityisen harvassa. Keskustan kannatus laski ja vasta uusimman ympäristöaallon myötä näyttävät uudet tuulet puhaltavan myös Suomen poliittisessa kentässä. Puolueiden aatehistorioiden perusteella mahdollisuuksien toimivaan ja tulokselliseen hallitusyhteistyöhön luulisi olevan erinomaiset. Vaikea maaseudun ja kaupunkikulttuurin yhteensovittaminen ja erilaiset ympäristöt sekä pitkäaikainen epäluulo toisia kohtaan jäytää kuitenkin kenttäväen mielissä.
Näiden epäilyksien hälventämiseksi olisi ehkä molemmissa puolueissa nykyään toimivien nuorten syytä tutustua omaan aatehistoriaan ja niihin toimijoihin, jotka syystä tai toisesta ovat omassa puolueessa joutuneet sivuraiteille omien poliittisten mielipiteidensä takia.
